Iijoen rakkautta
riippumatossa köllöttelen kello alkaa läheneen puoltapäivää laskettiin eilen kajakeilla tähän upea pätkä penkat oli korkeat yli metrin paikoin ja muutamassa kohdassa IIjoki niin jäässäettä piti hakata reitti. Vieressä vesi liplattaa alas jokea kuin sillä olisi kiire jonnekin yhtymään johonkin ehkä tunteakseen tunteista armollisimman: ”Ei, minä en ole eksynyt mitätön pätkä joka lilluu valtameren kaukaisissa sopukoissa vailla päämäärää vailla merkitystä vailla mitään kohti armotonta loppua vaan sen sijaan minulla on tarkoitus tässä äärettömyydessä ja olen yhtenä osana luonnon monimutkaisuutta. Ehkä se pärjäisi ilman minuakin mutta samanlainen paikka se ei varmasti olisi.” ja iloiten jatkaa matkaansa kohti Pohjanmerta. Kuten minäkin on jatkettava matkaa virran mukana kohti ajelehtivaa tulevaisuutta kohti suurempaa horisonttia siis kotiin saunomaan ja kaljalle, ciao.
Juhani Kinnunen
riippumatossa köllöttelen kello alkaa läheneen puoltapäivää laskettiin eilen kajakeilla tähän upea pätkä penkat oli korkeat yli metrin paikoin ja muutamassa kohdassa IIjoki niin jäässäettä piti hakata reitti. Vieressä vesi liplattaa alas jokea kuin sillä olisi kiire jonnekin yhtymään johonkin ehkä tunteakseen tunteista armollisimman: ”Ei, minä en ole eksynyt mitätön pätkä joka lilluu valtameren kaukaisissa sopukoissa vailla päämäärää vailla merkitystä vailla mitään kohti armotonta loppua vaan sen sijaan minulla on tarkoitus tässä äärettömyydessä ja olen yhtenä osana luonnon monimutkaisuutta. Ehkä se pärjäisi ilman minuakin mutta samanlainen paikka se ei varmasti olisi.” ja iloiten jatkaa matkaansa kohti Pohjanmerta. Kuten minäkin on jatkettava matkaa virran mukana kohti ajelehtivaa tulevaisuutta kohti suurempaa horisonttia siis kotiin saunomaan ja kaljalle, ciao.
Juhani Kinnunen
30.4.2017 Raisio
Love story Pöllävaaran ylitse
Kesä 1959 kului nopeasti, muuttolinnut lähtivät ja vähän myöhemmin aloittivat koululaiset lukuvuotensa. Ja koulusarkansa aloitti Varpuvaaran pohjoisreunalta minua vuotta vanhempi Aimo Särkelä. Olimme kaveeranneet edellistalven ja nyt tuli kavereista pula. Kotonani olivat nuoremmat veljet, mutta ikäeromme oli kuitenkin liian suuri keskinäisiin touhuihin. Toimin kylläkin lapsenvahtina, kun äidillä oli pyykkipäivä, navettatöitä tai muita ulkotöitä. Tallustelin vähintään kerran viikossa runsaan kolmen kilometrin kauppareissun ja samalla toin postin. Koska en osannut lukea, äiti laittoi asialistan ja rahat reppuun. Häpesin lukutaidottomuuttani, koska minulle oli usein ihmetelty; ”nuin iso poika, eikä osaa lukea.” Postin toin tullessani saman tien varressa oleviin Kallen- ja Matintaloon (Vainio ja Karsikko). Vaiteliaana kaivoin koko postin repustani ja annoin kulloisenkin talonväen ottaa nipusta omansa. Kallen Maija (Maija Särkelä) laittoi minulle lähes aina voileivän ja sanoi:
Päivistä tuli silti pitkiä ja mitään tekemättömiä. Vaikka äitini sanoikin, että Aimo olisi koulussa, kävelin silti usein Lassintaloon (Lassi Särkelä) tarkistamaan asian. Ensin polkua Pöllävaaran ylitse, sen jälkeen Lyytin (Lyydia Vähäkuopus) pihapiirin poikki Isosuolle, joka oli halkaistu vuotta aiemmin valtavalla viemärillä. Isäni oli ollut siellä lapioimassa ja päivittäin olin vienyt hänelle hiihtämällä kahvipullon. Se oli tavallinen lasipullo, joka oli laitettu pariin villasukkaan.
Viemärin yli ei ollut siltaa, joten täytyi laskeutua vinosti penkkaa alas, hypätä virtaavan veden ylitse ja toista penkkaa ylös. Siitä suopeltoa pitkin Aimon kotiin.
Aimon kotona istuin pettyneenä ulko-oven viereisellä penkillä. Seurasin Aimon nuorempien sisarusten touhuja vähän aikaa ja lähdin sitten takaisin. Olin taas kerran kävellyt heille, kun Aimon äiti Kerttu sanoi:
Mutta nyt minulla ei ollut aikaa mietiskelyille. Minulla oli oltava täystempo päällä pysyäkseni ystäväni vauhdissa. Ja kun entinen tekeminen loppui, Lyyli keksi aina uusia hommia. Lähimetsät tulivat laajemmin tutuiksi, eikä meitä pienet vesisateet häirinneet. Ja aina saattoi hypellä karjaladon heinärintuuksista, vaikka se ei ihan luvallista ollutkaan, tai istua savusaunan hämyssä keksimässä tarinoita. Ja kun talvi toi lumen tullessaan, aloitimme mäenlaskuhommat. Paras mäki oli Lyytin rinnepellolla. Se oli pitkä ja jyrkkyys meille sopiva. Viiletimme sitä suksilla ja Lyytin vesikelkalla. Minä istuin miehisenä kuskina ja Lyyli edessäni. Hihkuimme riemusta kun lunta ryöpsähteli kelkan keulan ylitse, tai kun kelkka kaatui. Ja kaadoimme kelkan tahallammekin, että saimme kunnollisen lumikylvyn.
Päivät ja viikot alkoivat kulua nopeasti. Viikonloppuisin emme kyläilleet, silloin oli molemmilla muuta puuhaa. Kauppa- ja postireissuni jatkuivat entiseen tapaan. Koska äitini sanoi minulle usein jo edellisenä päivänä, että huomenna on kauppareissu, tiesin kertoa sen Lyylille, ettei hän puolestaan tekisi hukkareissua meille sinä aikana. Kerttu huomasi otollisen tilaisuuden ja laittoi myös Lyylin samaan aikaan kauppaan. Ajankohdaksi vakiintui puolipäivä. Odottelimme toisiamme Porkun talon (Eino Särkelä) luona ja matkasimme yhdessä kauppaan, teimme ostokset ja palasimme yhdessä takaisin. Eropaikassa laskettelimme aurausvallin päältä persemäkeä ja mitä puuhaa sitten keksimmekin. Välillä tutkimme toistemme reput, mitä ostoksia oli kulloinkin tehty, kunnes jatkoimme kumpikin kotiimme.
Joskus keskitalven aikaan äitini joutui sairaalaan muutamaksi päiväksi ja meille tuli kotiapulainen. (Kotiapulaista sanottiin kotimieheksi ja yleensä hän oli nainen). Äiti opasti lähtiessään kotimiestä ja sanoi, että Markku kipparoisi apuna. Se tiesi sitä, että Lyylin ja minun tapaamisiin tulisi niin sanottu välipää. Kotimies tarvitsi minua enemmän kuin äitini. Kauppareissut tein entiseen tapaan, mutta en osannut selittää mikä kellonaika on tärkeä, koska en tuntenut kelloakaan. Niinpä emme tavanneet kaupassakaan.
Sitten kotimies laittoi minut kauppaan. Hän kirjoitti ruutupaperille tuotavat ja sanoi lapulla olevan myös edelliskertaiset tavarat, mutta niitä ei nyt tarvita. Lähdin taipaleelle ja odotin jonkin aikaa tutussa paikassa Lyyliä, mutta ei häntä näkynyt. Kaupassa annoin listan ja rahat kauppiaalle. Hän tutki listaa ja ihmetteli: - Miten sinä jaksat tällaisen määrän? Katselin mykkänä takaisin. Ei minulla ollut tietoa mitä listassa on.
Äiti pääsi aikanaan sairaalasta ja elämänmenomme vakiintui entisiin uomiin. Eräänä talviaamuna kävi pienessä pirtissämme melkoinen kuhina. Olisiko aamu venähtänyt jostain syystä pitkäksi ja kaikilla oli kiire. Koululaisilla kouluun, miehillä savottaan ja minulla Lyylin luo. Hamusimme uunin päällä kuivamassa olleita sukkia, vanttuita, kinttaita, housuja ja kaikkea siltä väliltä ja teimme ähisten jakoa tavaroista. Viimein joku äkkäsi hääräämiseni ja pasahti: - Mihin sinä oot lähössä?
Eikä minun lausahdustani unohdettu. Sitä kertailtiin illalla kotona, kerrottiin naapureissa ja peräti kaupalla asti. Ja kun kävin kaupassa, minua muistutettiin siitä ja kun toin postin naapureilleni, he muistivat huomauttaa Lassin vävystä. Sanoin äidilleni, etten toisi enää heidän postiaan, mutta tuotava minun oli ja mentävä sisälle kuuleman arvonimeni. Ainoastaan Maija tarjosi huomauttelematta voileivän niin kuin ennenkin ja Lyyti mehua, kun kävin vielä joskus Lyylin luona. Lyylin kotona ei myöskään asiasta tehty numeroa.
Sitten en enää lähtenyt Lyylin luo. Hän kävi muutaman kerran meillä, mutta ei minusta ollut enää kaveriksi ja niin käynnit loppuivat. Yhteiset kauppareissumme jatkuivat vielä ja kerroin Lyylille kiusaamisesta.
Seuraavana syksynä meistä tuli koululaisia. Lyyli oli tyttöporukoissa ja minä poikajoukossa. Ainahan sitä pientä kärhämää tuli koululaisten välille, mutta meidän kesken ei koskaan. Mutta koskaan emme maininneet sanallakaan yhteisestä talvestamme.
Vuodet kuluivat ja siirryimme yläasteelle. Sanaton ystävyytemme säilyi, vaikka emme juurikaan olleet keskenään tekemisissä. Yläasteen aikana Lyylin kotitalo paloi ja heidän perheensä muutti Ranualle. Sen jälkeen näimme vieläkin harvemmin ja sitten he muuttivat töiden perässä Ruotsiin. Tapasimme sen jälkeen yhtenä kesänä naapureidemme luona. Lyylistä oli kasvanut nuori eloisa nainen. Vaihdoimme vain muutamia lauseita, mutta näin hänen hymystään, että hänkin muisti talven.
Olin koulun jälkeen vielä pari vuotta silloisessa Vaarankylässä ja seurasin, kun kylän nuoret ja vanhemmat lähtivät yksi toisensa jälkeen etsimään omaa elämäänsä. Syksyllä 1971 tuli minun vuoroni. Muutin Raumalle. Sain töitä kolmivuorotyön paperitehtaasta ja alkoi oman elämän opettelu. Työpaikat vaihtuivat ja pääsin päivätöihin. Nuoren ihmisen elämä on niin kiireistä ja työntäyteistä, ettei aika riitä seuraamaan kauempana olevia tapahtumia. Kasvoin Vaarankylästä vähitellen ulos. Tapasin tulevan vaimoni, perustimme perheen ja rakensimme talon. Kävimme lomalla kotonani Vaarankylässä ja kuulin Lyylinkin lomalla olleen, mutta emme koskaan sattuneet yhtä aikaa kylälle. Joskus hän oli vieraillut entisessä kodissani ja tuonut mukanaan myös Lyytin pojan Paavon. Lyyti oli jo silloin kuollut, samoin Kerttu ja Lassi. Paavo asui jo Pudasjärven vanhainkodissa ja oli äitini kertoman mukaan ollut riemuissaan reissusta. Hän oli toistanut lausetta: ”Niin on kaikki taas kuin ennenkin” ja kävellä tessutellut entiseen tapaansa pirttimme lattialla.
Vuodet kuluivat ja olin ohittanut vuosissa jo reilusti viidenkymmenen virstanpylvään. Olimme pääsiäisen vietossa Syötekylällä ja kyläyhdistys oli järjestänyt koululle jonkin tapahtuman ja menimme, totta kai, tuttuja tapaamaan. Katselin ovelta alaluokkaan ja tunnistin ikkunan viereisessä pöydässä istuvia useita Lassin tyttäriä, vaikka en nimiä heti muistanutkaan. Yksi naisista istui selin, mutta muutaman sekunnin kuluttua hän alkoi hahmottumaan Lyyliksi. Pienen empimisen jälkeen kävelin hänen luokseen ja kopautin olkapäähän: - Sinä olet varmasti Lassin Lyyli. Häneltä tunnistaminen kesti vain pari sekuntia: - Missä sinoot ollu! hän henkäisi.
Markku Riihiaho
Love story Pöllävaaran ylitse
Kesä 1959 kului nopeasti, muuttolinnut lähtivät ja vähän myöhemmin aloittivat koululaiset lukuvuotensa. Ja koulusarkansa aloitti Varpuvaaran pohjoisreunalta minua vuotta vanhempi Aimo Särkelä. Olimme kaveeranneet edellistalven ja nyt tuli kavereista pula. Kotonani olivat nuoremmat veljet, mutta ikäeromme oli kuitenkin liian suuri keskinäisiin touhuihin. Toimin kylläkin lapsenvahtina, kun äidillä oli pyykkipäivä, navettatöitä tai muita ulkotöitä. Tallustelin vähintään kerran viikossa runsaan kolmen kilometrin kauppareissun ja samalla toin postin. Koska en osannut lukea, äiti laittoi asialistan ja rahat reppuun. Häpesin lukutaidottomuuttani, koska minulle oli usein ihmetelty; ”nuin iso poika, eikä osaa lukea.” Postin toin tullessani saman tien varressa oleviin Kallen- ja Matintaloon (Vainio ja Karsikko). Vaiteliaana kaivoin koko postin repustani ja annoin kulloisenkin talonväen ottaa nipusta omansa. Kallen Maija (Maija Särkelä) laittoi minulle lähes aina voileivän ja sanoi:
- Otahan postipoika voileipä ja istaha, niin jaksat taas loppumatkan.
Päivistä tuli silti pitkiä ja mitään tekemättömiä. Vaikka äitini sanoikin, että Aimo olisi koulussa, kävelin silti usein Lassintaloon (Lassi Särkelä) tarkistamaan asian. Ensin polkua Pöllävaaran ylitse, sen jälkeen Lyytin (Lyydia Vähäkuopus) pihapiirin poikki Isosuolle, joka oli halkaistu vuotta aiemmin valtavalla viemärillä. Isäni oli ollut siellä lapioimassa ja päivittäin olin vienyt hänelle hiihtämällä kahvipullon. Se oli tavallinen lasipullo, joka oli laitettu pariin villasukkaan.
Viemärin yli ei ollut siltaa, joten täytyi laskeutua vinosti penkkaa alas, hypätä virtaavan veden ylitse ja toista penkkaa ylös. Siitä suopeltoa pitkin Aimon kotiin.
Aimon kotona istuin pettyneenä ulko-oven viereisellä penkillä. Seurasin Aimon nuorempien sisarusten touhuja vähän aikaa ja lähdin sitten takaisin. Olin taas kerran kävellyt heille, kun Aimon äiti Kerttu sanoi:
- Touhua Lypykän kanssa, tehän ootta samanikäisiä.
- Lähetäänpä ulos.
Mutta nyt minulla ei ollut aikaa mietiskelyille. Minulla oli oltava täystempo päällä pysyäkseni ystäväni vauhdissa. Ja kun entinen tekeminen loppui, Lyyli keksi aina uusia hommia. Lähimetsät tulivat laajemmin tutuiksi, eikä meitä pienet vesisateet häirinneet. Ja aina saattoi hypellä karjaladon heinärintuuksista, vaikka se ei ihan luvallista ollutkaan, tai istua savusaunan hämyssä keksimässä tarinoita. Ja kun talvi toi lumen tullessaan, aloitimme mäenlaskuhommat. Paras mäki oli Lyytin rinnepellolla. Se oli pitkä ja jyrkkyys meille sopiva. Viiletimme sitä suksilla ja Lyytin vesikelkalla. Minä istuin miehisenä kuskina ja Lyyli edessäni. Hihkuimme riemusta kun lunta ryöpsähteli kelkan keulan ylitse, tai kun kelkka kaatui. Ja kaadoimme kelkan tahallammekin, että saimme kunnollisen lumikylvyn.
- Lähetään mummun luo juomaan kuumaa mehua, Lyyli ehdotti usein, kun olimme myllänneet tuntikausia rinteessä.
- Keitätkö mummu meille kuumaa mehua! hän kajautti, kun menimme lumisina pirttiin.
- Keitänhän minä, Lyyti lupasi hymyillen, mutta riisutaan teiltä ensin lumiset vaatteet ja kengät kuivumaan.
Päivät ja viikot alkoivat kulua nopeasti. Viikonloppuisin emme kyläilleet, silloin oli molemmilla muuta puuhaa. Kauppa- ja postireissuni jatkuivat entiseen tapaan. Koska äitini sanoi minulle usein jo edellisenä päivänä, että huomenna on kauppareissu, tiesin kertoa sen Lyylille, ettei hän puolestaan tekisi hukkareissua meille sinä aikana. Kerttu huomasi otollisen tilaisuuden ja laittoi myös Lyylin samaan aikaan kauppaan. Ajankohdaksi vakiintui puolipäivä. Odottelimme toisiamme Porkun talon (Eino Särkelä) luona ja matkasimme yhdessä kauppaan, teimme ostokset ja palasimme yhdessä takaisin. Eropaikassa laskettelimme aurausvallin päältä persemäkeä ja mitä puuhaa sitten keksimmekin. Välillä tutkimme toistemme reput, mitä ostoksia oli kulloinkin tehty, kunnes jatkoimme kumpikin kotiimme.
Joskus keskitalven aikaan äitini joutui sairaalaan muutamaksi päiväksi ja meille tuli kotiapulainen. (Kotiapulaista sanottiin kotimieheksi ja yleensä hän oli nainen). Äiti opasti lähtiessään kotimiestä ja sanoi, että Markku kipparoisi apuna. Se tiesi sitä, että Lyylin ja minun tapaamisiin tulisi niin sanottu välipää. Kotimies tarvitsi minua enemmän kuin äitini. Kauppareissut tein entiseen tapaan, mutta en osannut selittää mikä kellonaika on tärkeä, koska en tuntenut kelloakaan. Niinpä emme tavanneet kaupassakaan.
Sitten kotimies laittoi minut kauppaan. Hän kirjoitti ruutupaperille tuotavat ja sanoi lapulla olevan myös edelliskertaiset tavarat, mutta niitä ei nyt tarvita. Lähdin taipaleelle ja odotin jonkin aikaa tutussa paikassa Lyyliä, mutta ei häntä näkynyt. Kaupassa annoin listan ja rahat kauppiaalle. Hän tutki listaa ja ihmetteli: - Miten sinä jaksat tällaisen määrän? Katselin mykkänä takaisin. Ei minulla ollut tietoa mitä listassa on.
- No, ei kait siinä, laitetaan tavarat reppuun, mutta elä ota enää postia. Se ei sovi tänne, kauppias puheli kun pakkasi reppuani, kantoi sen jyrkkiä portaita alas ja auttoi repun pihamaalla selkääni.
- Mitä ihmettä sinulla on repussa? Annahan tänne ja mennään lämmittelemään. Martta raahasi minut ja repun pirttiin ja tutki reppuni sisältöä.
- Eikö sillä kotimiehellä ole vähääkään järkeä päässään! Tämmönen määrä tavaraa? Eih, nyt tehhään niin, että viet tästä osan kotiin ja tuokoon koululaiset loput tullessaan, tai hakekoon kotimies tavarasa illalla.
Äiti pääsi aikanaan sairaalasta ja elämänmenomme vakiintui entisiin uomiin. Eräänä talviaamuna kävi pienessä pirtissämme melkoinen kuhina. Olisiko aamu venähtänyt jostain syystä pitkäksi ja kaikilla oli kiire. Koululaisilla kouluun, miehillä savottaan ja minulla Lyylin luo. Hamusimme uunin päällä kuivamassa olleita sukkia, vanttuita, kinttaita, housuja ja kaikkea siltä väliltä ja teimme ähisten jakoa tavaroista. Viimein joku äkkäsi hääräämiseni ja pasahti: - Mihin sinä oot lähössä?
- Lassin taloon Lypykän luokse! äyskin takaisin.
- En oo Lassin vävy! tenhotin, koska vävyn arvo kuului olevan perin naurettava.
Eikä minun lausahdustani unohdettu. Sitä kertailtiin illalla kotona, kerrottiin naapureissa ja peräti kaupalla asti. Ja kun kävin kaupassa, minua muistutettiin siitä ja kun toin postin naapureilleni, he muistivat huomauttaa Lassin vävystä. Sanoin äidilleni, etten toisi enää heidän postiaan, mutta tuotava minun oli ja mentävä sisälle kuuleman arvonimeni. Ainoastaan Maija tarjosi huomauttelematta voileivän niin kuin ennenkin ja Lyyti mehua, kun kävin vielä joskus Lyylin luona. Lyylin kotona ei myöskään asiasta tehty numeroa.
Sitten en enää lähtenyt Lyylin luo. Hän kävi muutaman kerran meillä, mutta ei minusta ollut enää kaveriksi ja niin käynnit loppuivat. Yhteiset kauppareissumme jatkuivat vielä ja kerroin Lyylille kiusaamisesta.
- Mitä se haittaa? hän kuittasi moiset puheet sen enempää ihmettelemättä ja oli touhua täynnä, mutta minä en osannut kuin vaiteliaana katsella.
Seuraavana syksynä meistä tuli koululaisia. Lyyli oli tyttöporukoissa ja minä poikajoukossa. Ainahan sitä pientä kärhämää tuli koululaisten välille, mutta meidän kesken ei koskaan. Mutta koskaan emme maininneet sanallakaan yhteisestä talvestamme.
Vuodet kuluivat ja siirryimme yläasteelle. Sanaton ystävyytemme säilyi, vaikka emme juurikaan olleet keskenään tekemisissä. Yläasteen aikana Lyylin kotitalo paloi ja heidän perheensä muutti Ranualle. Sen jälkeen näimme vieläkin harvemmin ja sitten he muuttivat töiden perässä Ruotsiin. Tapasimme sen jälkeen yhtenä kesänä naapureidemme luona. Lyylistä oli kasvanut nuori eloisa nainen. Vaihdoimme vain muutamia lauseita, mutta näin hänen hymystään, että hänkin muisti talven.
Olin koulun jälkeen vielä pari vuotta silloisessa Vaarankylässä ja seurasin, kun kylän nuoret ja vanhemmat lähtivät yksi toisensa jälkeen etsimään omaa elämäänsä. Syksyllä 1971 tuli minun vuoroni. Muutin Raumalle. Sain töitä kolmivuorotyön paperitehtaasta ja alkoi oman elämän opettelu. Työpaikat vaihtuivat ja pääsin päivätöihin. Nuoren ihmisen elämä on niin kiireistä ja työntäyteistä, ettei aika riitä seuraamaan kauempana olevia tapahtumia. Kasvoin Vaarankylästä vähitellen ulos. Tapasin tulevan vaimoni, perustimme perheen ja rakensimme talon. Kävimme lomalla kotonani Vaarankylässä ja kuulin Lyylinkin lomalla olleen, mutta emme koskaan sattuneet yhtä aikaa kylälle. Joskus hän oli vieraillut entisessä kodissani ja tuonut mukanaan myös Lyytin pojan Paavon. Lyyti oli jo silloin kuollut, samoin Kerttu ja Lassi. Paavo asui jo Pudasjärven vanhainkodissa ja oli äitini kertoman mukaan ollut riemuissaan reissusta. Hän oli toistanut lausetta: ”Niin on kaikki taas kuin ennenkin” ja kävellä tessutellut entiseen tapaansa pirttimme lattialla.
Vuodet kuluivat ja olin ohittanut vuosissa jo reilusti viidenkymmenen virstanpylvään. Olimme pääsiäisen vietossa Syötekylällä ja kyläyhdistys oli järjestänyt koululle jonkin tapahtuman ja menimme, totta kai, tuttuja tapaamaan. Katselin ovelta alaluokkaan ja tunnistin ikkunan viereisessä pöydässä istuvia useita Lassin tyttäriä, vaikka en nimiä heti muistanutkaan. Yksi naisista istui selin, mutta muutaman sekunnin kuluttua hän alkoi hahmottumaan Lyyliksi. Pienen empimisen jälkeen kävelin hänen luokseen ja kopautin olkapäähän: - Sinä olet varmasti Lassin Lyyli. Häneltä tunnistaminen kesti vain pari sekuntia: - Missä sinoot ollu! hän henkäisi.
Markku Riihiaho
1.LUKU
Ervastin maisemissa
Iijoen rannalla, korkealla törmällä seisoo harmaja Eskon talo. Eskon kohdalla tekee Iijoki äkkinäisen mutkan ja tämä mutka tekee seudun sillä kohdalla hyvin kauniiksi. Joki juoksee tässä kohti hyvin virtavana, vesi törmää mutkassa rantapengermään kuluttaen sillä kohdalla pengertä.
Alempana Eskoa on mahtava koski ja tämä koski vetää nälkäisenä vettä Eskon kohdalta kitaansa. Koski loppuu muutaman kilometrin päässä olevaan Ervastin suvantoon, jossa vesi vasta rauhoittuu, pyörien siinä vielä vaahtoavana, mutta hetkisen perästä on täysin rauhallinen.
Tässä suvannossa asustaa keväisin suuret lohet ja hauet. Ne hakeutuvat siihen lepäämään ,sillä kosken päälle nousu kysyy noilta mahtavilta veden eläjiltä voimia, ja matka on niillä pitkä, sillä onhan kuljettava kauas ylämaihin kutua tekemään. Suvannossa erehtyy moni matkalainen maistelemaan kirkkaasti välkehtivää pientä kalaa, mutta tämä kala onkin teräväkoukkuinen uistin ja niin nousee komea lohi tai hauki kalamiehen veneeseen.
Esko on vaarojen ympäröimä. Joka puolella nousevat suuret vaarat kohti avaruutta. Pohjoisella puolella on suuri Eskonvaara. Idässä on Hirvasvaara ja etelässä Nimetönvaara. Etelänpuoleisella törmällä alkaa nousta Nimettömän jylhät rinteet kohti korkeutta.
Eskon talo on pohjoisella rannalla jokea ja hiukan alempana eteläpuolella jokea on hyvin vauras talo Ervasti.
Ervastissa on neljä asumusta, mutta suurin ja komein taloista on Ervasti. Se seisoo punaisena joen rannalla. Rakennus on pitkä, mutta pituuteensa nähden hiukan liian matala. Tämä seikka ei kyllä paljon tee haittaa, sillä rakennus on muuten hyvin kaunis katsella, varsinkin joelta päin.
Toiset Ervasti talon lähellä olevat talot Seppälä, Rantala ja Takalo saavat hiukan häveten seistä Ervastin komean rakennuksen takana. Ne ovatkin siellä ikään kuin piilossa; vain muutamista porttien aukoista uskaltavat ne näyttää joella kulkijalle harmaita seiniään. Vaarainen maisema tekee Eskon ympäristön varsinkin kesäisin satumaisen kauniiksi. Mutta tämä kauneus on samalla hyvin jylhää, sillä vaarojen rinteet ovat isoja kallioita täynnä, joiden lomissa törröttää kitukasvuiset männyt ja vaivaiskoivut. Aivan vaarojen huipuilla kasvaa ainoastaan pientä katajaa. Paikoin siellä kasvaa runsaasti mustikkaa.
Keväisin on tämä seutu kauneinta. Silloin kun kevätaurinko alkaa sulattamaan lunta, laskee lumesta tullut vesi alas vaaroilta valtavina puroina, mennen syvässä vaarojen uumenissa juuri talviunestaan heräävään Iijokeen ja Ervastin koskeen.
Silloin alkaa kuulua mahtavana kosken pauhu, aina Eskon tupaan saakka. Tätä kosken mahtavaa pauhua säestää pienten purojen kaunis lirinä. Silloin luonto elää! Silloin kertoo kahleistaan vapautunut luonto lauluna Eskon asukkaille sen syvän riemun, jota se tuntee silloin kun talven kahleet ovat katkenneet ja vapaus on koittanut.
Eskon lähin naapuri on Tuomaala, joka kyyröttää ränsistyneenä Eskonvaaran rinteellä, näyttäen joka hetki tipahtavan jyrkkää rinnettä alas Eskon pihaan, mutta ei! Jo kymmeniä vuosia on tuo pieni asumus samalla tavalla kyyhöittänyt, mutta paikoillaan on pysynyt.
Eskon rakennuksen pohjoispuolella ovat talon vähäiset peltotilkut ja näissä kasvaa Eskon asukkaille talven leipä, milloin ei satu halla vierailemaan.
Syksyn ankara vihuri riepoittaa kellastunutta lehteä. Se lentää lepattaen tuulen mukana sinne minne se sen viedä tahtoo. Eskon pihalla olevat tuomet ja pihlajat huojuvat tuulen kynsissä. Koski laulaa valittaen.
Sen ärjynnässä on nyt niin surumielistä ja rajua. Vaikka onkin syksy, niin nyt kuuluu sen valitus tupaan asti, vaikka tavallisesti se ei syksyisin noin pauhaa. Sen voimat ovat silloin jo alkaneet vähetä kesän ärjynnän jälkeen, mutta nyt se on aivan erikoisen vihaisella tuulella. Vain surreeko se jotain, sillä voimakkaan kosken suru on mahtavaa ärjyntää, eikä hiljaista nyyhkettä, niin kuin on hennon ja naimattoman ihmisen.
Koski Eskon alapuolella pauhaa, sillä vesi siinä on noussut korkealle, valkoisena kohisee sen ärjyvät laineet. Sen voimat ovat mahtavimmillaan. Suuret jäälautat laskevat kuohuihin, jossa ne särkyvät pienen pieniksi sirpaleiksi.
Eskossa parhaiten tunnetaan kesän tulo. Täällä nähdään, kuinka lämpöinen kevätilma voittaa talven vallan ja voitto on valtava. Eskon kohdalla vapisevat törmät jäitten törmätessä niihin. Törmään on syöpynyt suuria koloja, jotka ammottavat kuin peikkojen luolat ja näissä luolissa lapset kesäisin leikkivät.
Puroista ja ojista laskee vesi solisten jokeen, jossa se ensin hätäillen pyörii, mutta lähtee sitten virran mukana kuohuvaa koskea kohti. Lintujen laulu täyttää ilman, ja kuovit huutavat, milloin valittaen, milloin eloisasti hylkyttäen.
2 luku
Kevään tulo ja tervalauttoja Iihin
Anna Liisa kävelee ulkona, sillä sisällä ei kulu aika, ja katselee luontoa ja kesän tuloa. Hän
istuu varhaisena aamuhetkenä joen rannalla olevalla kivellä ja kuuntelee lintujen iloista laulua; kuuntelee kuinka vielä viimeiset vedet laskevat vaaroilta tiristen jokeen. Vaikka onkin varhainen aamu, kuuluu jo joka puolelta liikettä ja kirveitten iskuja, sillä parasta aikaa valmistellaan Iihin lähtöä. Lauttoja lyödään kokoon ja osa niistä jo parhaillaan laskee jokea alas.
Lautoilta kuuluu kailotusta ja huutoja. Tämä tekee Anna Liisan sieluun niin ikävää. Se koskee hänen sydäntään.
Hän katselee, kuinka vaarojen takaa nousee punainen aurinko. Hän ihailee sen kirkkaita säteitä, sillä hänen mielestään on aurinko kirkkaimmillaan ja kauneimmillaan juuri silloin, kun sen valo alkaa kajastaa Eskonvaaran jylhiin rinteisiin ja kun sen säteet luovat ensi valojaan virtaavaan jokeen ja siinä alkaa vesi sädehtiä ja välkehtiä niin iloisesti. Hän katselee, kuinka aurinko nousee hiljalleen punaisena pallona taivaan rannalta. Se nousee yhä korkeammalle, ja sen väri muuttuu hiljalleen kalpeammaksi ja kirkkaammaksi. Anna Liisa ajattelee: -Kumpa elämäni taivaalla aina sädehtisi nousevan auringon kultaiset säteet noin kirkkaana. Ja kunpa sieluni väreilisi onnesta auringon säteiden vaikutuksesta samalla tavalla kuin tuo vesi tuossa silmien edessä, ja kunpa elämäni auringon eteen ei koskaan laskeutuisi pimentävää, harmajaa sumua!
Mutta silloin juuri alkaa koski työntää kirkkaaseen kevätilmaan harmajaa sumua ja hetken perästä se peittää kirkkaan, nousevan auringon. Nyt ei enää vesi välkehti ilosena, vaan sen pinta näyttää mustalle ja synkälle, ja sitä vie virta eteenpäin. Se soluu pimeässä sumussa koskea kohti, joka ottaa sen voimakkaisiin pyörteisiinsä, tahtoipa se sitten tai ei..
Näin on ihmiselämäkin, sillä ihmistäkin kuljettaa synkkä elämä usein mahtavaa pyörrettä kohti, jossa se sitten taistelee olemassaolonsa puolesta, usein uupumukseen asti. Voimakas virta muokkaa ihmistä siksi, kunnes se on hänestä saanut kulutetuksi pois sen herkän ja hienon, joka hänen sielussaan on alun perin ollut. Se muokkaa häntä niin kauan, että loppujen lopussa ei ole enää jäljellä muuta kuin tyhjä, kylmä kuori.
Anna Liisa nousee kiveltä, jossa hän on istunut ja sanoo puoliääneen. - Noin peittää sumu elämäni taivaalla olevan nousevan auringon, taikka se on jo sen peittänyt, mutta kaikesta huolimatta minun on elettävä ja taisteltava siksi, kunnes näen nousevan auringon säteet kirkkaana!
Lauttoja lipuu vieläkin jokea alas. Niitä tulee Kuusamosta asti. Lautalla olevat miehet lyövät ankarasti melalla, sillä Eskon kohdalla oleva joen mutka on niin virtava, että voimia ja valppautta kysytään, jos mielii lautan saada pysymään keskusjokiuomassa. Virta vielä tällä kohdalla painaa voimakkaasti rantaan. Tämä mutka onkin tämän vuoksi saanut nimen, Eskon pirullinen mutka.
Nytkin kuuluu miesten kiroilua ja huudahduksia ja mela loiskii. Lauttojen päällä on veneitä, tervaa ynnä muuta Iihin vietävää kotiteollisuutta: on pärekoreja, pyttyjä, saaveja. Nuotiot palavat keskellä lauttaa, joista nousee harmaja savu kirkkaaseen kevätilmaan. Mustat kahvipannut ovat nuotiossa, sillä lauttamiehillä on tapana tiheään juoda kupponen mustaa, väkevää kahvia. Useilla lautoilla on naisiakin, jotka myöskin heiluvat melan varressa hameet vyötärölle käärittynä ja harmaat alushameet loistavat.
Mutta Anna Liisalle ei tule uni. Hän nousee ja menee ulos. Hän juoksee jokitörmälle ja istuu rannalla olevalle kivelle. Siinä hän katselee lauttojen kulkua. Eräällä lautalla joku huutaa: - Tulepas sinä sievä tyttö lautalle, niin pääset Iihin!
- En tule! Vastaa Anna Liisa ja katsoo tarkemmin, minkälainen tuo huutaja on ja huomaa hänen olevan pitkän ja hoikan vaalean miehen. Miehellä on hyvin ystävälliset, siniset silmät ja hän hymyilee Anna Liisalle ystävällisesti ja kysyy. - Miksi et lähde lautalle?
- En minä lähde, vastaa Anna Liisa ja kuulee samassa kirkkaan pojan äänen sanovan. - Tulisit nyt, Anna Liisa!
Anna Liisa hämmästyy tuota, kuka on tuo, joka tietää hänen nimensä. Hän katselee poikaa uteliaasti, mutta ei tunne häntä. Hän näkee vaalean pojan seisovan aivan lautan reunalla. Hän näkee pojalla olevan aivan samanlaiset silmät kuin tuolla vanhalla miehellä ja ne hymyilevätkin yhtä ystävällisesti. He katsovat hetkisen toisiaan ja sitten Anna Liisa kysyy. -
Mistä sinä tiedät minun nimeni?
- Kyllähän minä tiedän Eskon Anna Liisan nimen, mutta tiedätkö sinä minun nimeni?
- En minä tiedä. Sano, mikä se on!
- Nimeni on Mattilan Aappo. Muistatko koskaan kuulleesi Mattilasta mitään?
- En ole kuullut mainittavan. Tuskin olen kuullutkaan sitä.
- Olet sinä joskus kuullut, sillä kotini ei ole kaukana Eskosta.
- Kuinka se sitten on lähellä? kysyy Anna Liisa ja hymyilee pojalle.
- En sano! Saat käydä joskus katsomassa itse kotiani.
- Minä käyn sitten, kun tulen suureksi, sanoo Anna Liisa ja hän näkee pojan nyökkäävän ja samassa lautta katoaa mutkan taakse. Anna Liisa kuulee vanhan miehen huutavan hänelle. - Sinusta taitaakin tulla minulle miniä. Oletkin nätti miniän alku. Anna Liisa ei ymmärrä, mitä tuo setä tarkoitti. Hän menee tupaan ja panee maata. Uni tuleekin heti ja hän näkee unta sinisilmäisestä Mattilan Aaposta.
Nämä otteet ovat tätini Helmi Kokon 1940 luvulla kirjoittamasta käsikirjoituksesta.
Toini Särkelä
Ervastin maisemissa
Iijoen rannalla, korkealla törmällä seisoo harmaja Eskon talo. Eskon kohdalla tekee Iijoki äkkinäisen mutkan ja tämä mutka tekee seudun sillä kohdalla hyvin kauniiksi. Joki juoksee tässä kohti hyvin virtavana, vesi törmää mutkassa rantapengermään kuluttaen sillä kohdalla pengertä.
Alempana Eskoa on mahtava koski ja tämä koski vetää nälkäisenä vettä Eskon kohdalta kitaansa. Koski loppuu muutaman kilometrin päässä olevaan Ervastin suvantoon, jossa vesi vasta rauhoittuu, pyörien siinä vielä vaahtoavana, mutta hetkisen perästä on täysin rauhallinen.
Tässä suvannossa asustaa keväisin suuret lohet ja hauet. Ne hakeutuvat siihen lepäämään ,sillä kosken päälle nousu kysyy noilta mahtavilta veden eläjiltä voimia, ja matka on niillä pitkä, sillä onhan kuljettava kauas ylämaihin kutua tekemään. Suvannossa erehtyy moni matkalainen maistelemaan kirkkaasti välkehtivää pientä kalaa, mutta tämä kala onkin teräväkoukkuinen uistin ja niin nousee komea lohi tai hauki kalamiehen veneeseen.
Esko on vaarojen ympäröimä. Joka puolella nousevat suuret vaarat kohti avaruutta. Pohjoisella puolella on suuri Eskonvaara. Idässä on Hirvasvaara ja etelässä Nimetönvaara. Etelänpuoleisella törmällä alkaa nousta Nimettömän jylhät rinteet kohti korkeutta.
Eskon talo on pohjoisella rannalla jokea ja hiukan alempana eteläpuolella jokea on hyvin vauras talo Ervasti.
Ervastissa on neljä asumusta, mutta suurin ja komein taloista on Ervasti. Se seisoo punaisena joen rannalla. Rakennus on pitkä, mutta pituuteensa nähden hiukan liian matala. Tämä seikka ei kyllä paljon tee haittaa, sillä rakennus on muuten hyvin kaunis katsella, varsinkin joelta päin.
Toiset Ervasti talon lähellä olevat talot Seppälä, Rantala ja Takalo saavat hiukan häveten seistä Ervastin komean rakennuksen takana. Ne ovatkin siellä ikään kuin piilossa; vain muutamista porttien aukoista uskaltavat ne näyttää joella kulkijalle harmaita seiniään. Vaarainen maisema tekee Eskon ympäristön varsinkin kesäisin satumaisen kauniiksi. Mutta tämä kauneus on samalla hyvin jylhää, sillä vaarojen rinteet ovat isoja kallioita täynnä, joiden lomissa törröttää kitukasvuiset männyt ja vaivaiskoivut. Aivan vaarojen huipuilla kasvaa ainoastaan pientä katajaa. Paikoin siellä kasvaa runsaasti mustikkaa.
Keväisin on tämä seutu kauneinta. Silloin kun kevätaurinko alkaa sulattamaan lunta, laskee lumesta tullut vesi alas vaaroilta valtavina puroina, mennen syvässä vaarojen uumenissa juuri talviunestaan heräävään Iijokeen ja Ervastin koskeen.
Silloin alkaa kuulua mahtavana kosken pauhu, aina Eskon tupaan saakka. Tätä kosken mahtavaa pauhua säestää pienten purojen kaunis lirinä. Silloin luonto elää! Silloin kertoo kahleistaan vapautunut luonto lauluna Eskon asukkaille sen syvän riemun, jota se tuntee silloin kun talven kahleet ovat katkenneet ja vapaus on koittanut.
Eskon lähin naapuri on Tuomaala, joka kyyröttää ränsistyneenä Eskonvaaran rinteellä, näyttäen joka hetki tipahtavan jyrkkää rinnettä alas Eskon pihaan, mutta ei! Jo kymmeniä vuosia on tuo pieni asumus samalla tavalla kyyhöittänyt, mutta paikoillaan on pysynyt.
Eskon rakennuksen pohjoispuolella ovat talon vähäiset peltotilkut ja näissä kasvaa Eskon asukkaille talven leipä, milloin ei satu halla vierailemaan.
Syksyn ankara vihuri riepoittaa kellastunutta lehteä. Se lentää lepattaen tuulen mukana sinne minne se sen viedä tahtoo. Eskon pihalla olevat tuomet ja pihlajat huojuvat tuulen kynsissä. Koski laulaa valittaen.
Sen ärjynnässä on nyt niin surumielistä ja rajua. Vaikka onkin syksy, niin nyt kuuluu sen valitus tupaan asti, vaikka tavallisesti se ei syksyisin noin pauhaa. Sen voimat ovat silloin jo alkaneet vähetä kesän ärjynnän jälkeen, mutta nyt se on aivan erikoisen vihaisella tuulella. Vain surreeko se jotain, sillä voimakkaan kosken suru on mahtavaa ärjyntää, eikä hiljaista nyyhkettä, niin kuin on hennon ja naimattoman ihmisen.
Koski Eskon alapuolella pauhaa, sillä vesi siinä on noussut korkealle, valkoisena kohisee sen ärjyvät laineet. Sen voimat ovat mahtavimmillaan. Suuret jäälautat laskevat kuohuihin, jossa ne särkyvät pienen pieniksi sirpaleiksi.
Eskossa parhaiten tunnetaan kesän tulo. Täällä nähdään, kuinka lämpöinen kevätilma voittaa talven vallan ja voitto on valtava. Eskon kohdalla vapisevat törmät jäitten törmätessä niihin. Törmään on syöpynyt suuria koloja, jotka ammottavat kuin peikkojen luolat ja näissä luolissa lapset kesäisin leikkivät.
Puroista ja ojista laskee vesi solisten jokeen, jossa se ensin hätäillen pyörii, mutta lähtee sitten virran mukana kuohuvaa koskea kohti. Lintujen laulu täyttää ilman, ja kuovit huutavat, milloin valittaen, milloin eloisasti hylkyttäen.
2 luku
Kevään tulo ja tervalauttoja Iihin
Anna Liisa kävelee ulkona, sillä sisällä ei kulu aika, ja katselee luontoa ja kesän tuloa. Hän
istuu varhaisena aamuhetkenä joen rannalla olevalla kivellä ja kuuntelee lintujen iloista laulua; kuuntelee kuinka vielä viimeiset vedet laskevat vaaroilta tiristen jokeen. Vaikka onkin varhainen aamu, kuuluu jo joka puolelta liikettä ja kirveitten iskuja, sillä parasta aikaa valmistellaan Iihin lähtöä. Lauttoja lyödään kokoon ja osa niistä jo parhaillaan laskee jokea alas.
Lautoilta kuuluu kailotusta ja huutoja. Tämä tekee Anna Liisan sieluun niin ikävää. Se koskee hänen sydäntään.
Hän katselee, kuinka vaarojen takaa nousee punainen aurinko. Hän ihailee sen kirkkaita säteitä, sillä hänen mielestään on aurinko kirkkaimmillaan ja kauneimmillaan juuri silloin, kun sen valo alkaa kajastaa Eskonvaaran jylhiin rinteisiin ja kun sen säteet luovat ensi valojaan virtaavaan jokeen ja siinä alkaa vesi sädehtiä ja välkehtiä niin iloisesti. Hän katselee, kuinka aurinko nousee hiljalleen punaisena pallona taivaan rannalta. Se nousee yhä korkeammalle, ja sen väri muuttuu hiljalleen kalpeammaksi ja kirkkaammaksi. Anna Liisa ajattelee: -Kumpa elämäni taivaalla aina sädehtisi nousevan auringon kultaiset säteet noin kirkkaana. Ja kunpa sieluni väreilisi onnesta auringon säteiden vaikutuksesta samalla tavalla kuin tuo vesi tuossa silmien edessä, ja kunpa elämäni auringon eteen ei koskaan laskeutuisi pimentävää, harmajaa sumua!
Mutta silloin juuri alkaa koski työntää kirkkaaseen kevätilmaan harmajaa sumua ja hetken perästä se peittää kirkkaan, nousevan auringon. Nyt ei enää vesi välkehti ilosena, vaan sen pinta näyttää mustalle ja synkälle, ja sitä vie virta eteenpäin. Se soluu pimeässä sumussa koskea kohti, joka ottaa sen voimakkaisiin pyörteisiinsä, tahtoipa se sitten tai ei..
Näin on ihmiselämäkin, sillä ihmistäkin kuljettaa synkkä elämä usein mahtavaa pyörrettä kohti, jossa se sitten taistelee olemassaolonsa puolesta, usein uupumukseen asti. Voimakas virta muokkaa ihmistä siksi, kunnes se on hänestä saanut kulutetuksi pois sen herkän ja hienon, joka hänen sielussaan on alun perin ollut. Se muokkaa häntä niin kauan, että loppujen lopussa ei ole enää jäljellä muuta kuin tyhjä, kylmä kuori.
Anna Liisa nousee kiveltä, jossa hän on istunut ja sanoo puoliääneen. - Noin peittää sumu elämäni taivaalla olevan nousevan auringon, taikka se on jo sen peittänyt, mutta kaikesta huolimatta minun on elettävä ja taisteltava siksi, kunnes näen nousevan auringon säteet kirkkaana!
Lauttoja lipuu vieläkin jokea alas. Niitä tulee Kuusamosta asti. Lautalla olevat miehet lyövät ankarasti melalla, sillä Eskon kohdalla oleva joen mutka on niin virtava, että voimia ja valppautta kysytään, jos mielii lautan saada pysymään keskusjokiuomassa. Virta vielä tällä kohdalla painaa voimakkaasti rantaan. Tämä mutka onkin tämän vuoksi saanut nimen, Eskon pirullinen mutka.
Nytkin kuuluu miesten kiroilua ja huudahduksia ja mela loiskii. Lauttojen päällä on veneitä, tervaa ynnä muuta Iihin vietävää kotiteollisuutta: on pärekoreja, pyttyjä, saaveja. Nuotiot palavat keskellä lauttaa, joista nousee harmaja savu kirkkaaseen kevätilmaan. Mustat kahvipannut ovat nuotiossa, sillä lauttamiehillä on tapana tiheään juoda kupponen mustaa, väkevää kahvia. Useilla lautoilla on naisiakin, jotka myöskin heiluvat melan varressa hameet vyötärölle käärittynä ja harmaat alushameet loistavat.
Mutta Anna Liisalle ei tule uni. Hän nousee ja menee ulos. Hän juoksee jokitörmälle ja istuu rannalla olevalle kivelle. Siinä hän katselee lauttojen kulkua. Eräällä lautalla joku huutaa: - Tulepas sinä sievä tyttö lautalle, niin pääset Iihin!
- En tule! Vastaa Anna Liisa ja katsoo tarkemmin, minkälainen tuo huutaja on ja huomaa hänen olevan pitkän ja hoikan vaalean miehen. Miehellä on hyvin ystävälliset, siniset silmät ja hän hymyilee Anna Liisalle ystävällisesti ja kysyy. - Miksi et lähde lautalle?
- En minä lähde, vastaa Anna Liisa ja kuulee samassa kirkkaan pojan äänen sanovan. - Tulisit nyt, Anna Liisa!
Anna Liisa hämmästyy tuota, kuka on tuo, joka tietää hänen nimensä. Hän katselee poikaa uteliaasti, mutta ei tunne häntä. Hän näkee vaalean pojan seisovan aivan lautan reunalla. Hän näkee pojalla olevan aivan samanlaiset silmät kuin tuolla vanhalla miehellä ja ne hymyilevätkin yhtä ystävällisesti. He katsovat hetkisen toisiaan ja sitten Anna Liisa kysyy. -
Mistä sinä tiedät minun nimeni?
- Kyllähän minä tiedän Eskon Anna Liisan nimen, mutta tiedätkö sinä minun nimeni?
- En minä tiedä. Sano, mikä se on!
- Nimeni on Mattilan Aappo. Muistatko koskaan kuulleesi Mattilasta mitään?
- En ole kuullut mainittavan. Tuskin olen kuullutkaan sitä.
- Olet sinä joskus kuullut, sillä kotini ei ole kaukana Eskosta.
- Kuinka se sitten on lähellä? kysyy Anna Liisa ja hymyilee pojalle.
- En sano! Saat käydä joskus katsomassa itse kotiani.
- Minä käyn sitten, kun tulen suureksi, sanoo Anna Liisa ja hän näkee pojan nyökkäävän ja samassa lautta katoaa mutkan taakse. Anna Liisa kuulee vanhan miehen huutavan hänelle. - Sinusta taitaakin tulla minulle miniä. Oletkin nätti miniän alku. Anna Liisa ei ymmärrä, mitä tuo setä tarkoitti. Hän menee tupaan ja panee maata. Uni tuleekin heti ja hän näkee unta sinisilmäisestä Mattilan Aaposta.
Nämä otteet ovat tätini Helmi Kokon 1940 luvulla kirjoittamasta käsikirjoituksesta.
Toini Särkelä